Maaruskaa ihailemassa 15.9-22.9.2018

Lauantai 15.9.2018



Kello 5.08 starttasimme matkaan 13 asteen lämmössä. Alkumatka pelotti pimeyden, sumun ja hirvien johdosta. Heinolan kohdilla päivä alkoi valkenemaan ja tuntui erikoiselta huomata meidän sukeltaneen oranssiseen ruskaan. Aamiainen tuttuun tapaan Vaajakoskella, kuskin vaihto ja minun nukkumisvuoro. Jyväskylän jälkeen oli kuulemma alkanut sataa ja sadetta riitti koko loppumatkaksi.

Matka sujui mukavasti vaikkakin sade hidasti reissua. Joutsenet parveilivat pelloilla ja tällä kertaa niiden matka oli meihin nähden erisuuntainen. Pohjois-Pohjanmaalla jokien varsilla myytiin nahkiaisia suurin ilmoituksin ja jossain oli jopa nahkiaismarkkinat. Harmi, että ei oikein koskaan ole aikaa kunnolla pysähtyä ja hankkka uusia kokemuksia - vaikka vain nahkiaisista.
Työkaverilta saadut omenat maituivat matkalla.
Perillä olimme 20.06, lämpöä 11 astetta. Kakslauttaseen asti tienvarsilla oli kaunis puuruska; Kiilopään koivut ovat jo lehtensä luovuttaneet. Joissakin haavoissa on jäljellä vielä kauniit lehdet.

Sunnuntai 16.9.2018



Lähdimme aamulla aluksi tunnustelemaan ilmaa tehden pienen lenkin. Tämän kesän jälkeen on vaikea asennoitua ja pukeutua 5 asteen "lämpöön" ja ennen kaikkea sateeseen. Raikkaalta tuntui.

Eväitä tekemään ja retkelle. Aloitimme matkan lähtemällä kävelemään metsän halki Sivakkaojalle. Parvi kuukkeleita piti meille seuraa jutustellen äänekkäästi. Laavulla valokuvaajaharrastelija palkitsi ne juustopaloilla samalla lahjoen ne hyville kuvauspaikoille. Me söimme juustomme itse, joten kuviakaan ei ole. Vettä tihkui , mutta ilma oli ihan siedettävä vaellukseen. Helle on pahinta - sitä ei pääse pakoon. Vaatteita on helppo lisätä.
Alkumatkassa, kurun laidalla, kummallinen rakennelma. Emme keksineet mikä. 


Kiilojoki on ympäröity kelta-punaisin reunuksin.
Sivakkaojalta lähdimme polkua pitkin Kiiloselälle päin. Mustikoita ja sieniä polunvierustat täynnä, varsinkin kangasrouskuja runsaasti. Kanttarellit poimin iltapalaksi mukaan mutta vain pussillisen, loput oli jätettävä. Kiiloselän kohdilla siirryimme Ruijanpolulle.


Uusi merkki kohtaa vanhan: moottorikelkkaura ja ruijanpolku.

Kaatuneiden kelohonkien päällä oli mukavaa syödä eväitä ja kiikaroida lintuja. Niitä näkyikin yllättävän paljon. Korvia särki hiljaisuus ja jos sitä alkoi kuunnelle huimasi. Ei mitään taustaääniä.
Tauon aikana myös puhelimet saivat virtaa.

Kelohongassa pahkaa. En ole ennen tällaiseen törmännyt.

Edellisenä syksynä olimme merkinneet "jonkun ison linnun" pesän ja suuntasimmekin sitä katsomaan. Olihan se vielä paikallaan.

Seisoessamme tämän kuivuneen joen päällä näytti kännykän kartta meille sijainnin keskellä sinistä eli jokea. Onkohan täälläkin ollut kovin kuivaa.

Keskellä liiloja kanervia oli alue, jossa oli vain valkoisia kukkia.
Suot ovat lempimaisemiani.
Olisiko punaista graniittia...?
Ruijanpolulta lähdimme suunnistamaan Niilanpään porokämpälle: se on hyvä maamerkki ja näkyy kauas. Sen läheisyydestä olikin helppo lähteä sumuisessa hämyssä alas Kiilopäälle ja majalle.



Matkaa tuli n. 18 km, aktiivisuusranneke kiitteli kovasti ja askeleita oli 24200. Ehkäpä taukoamaton sade aiheutti sen, että muita retkeilijöitä ei poluilla tullut vastaan.

Niilanpään porokämppä näkyy kartassa vain wc:nä.
Karttaselain )

Maanantai 17.9.2018

Sade oli lakannut; tulossa pilvinen päivä ja lämpöisempää kuin eilen eli 6 astetta luvassa. Aamiaisen aikaan oravapariskuntamme, Ottar ja Olga, viihdyttivät meitä. Jäniskin käväisi ihmettelemässä.

Kiireettömän aamun jälkeen lähdimme eväät repussa tallustelemaan Ahopäälle päin, hiukkasen pitkin Ruijanpolkua ja sen jälkeen suuntasimme Latvakurulle.


Nyt alkaa tulla kieltoja reiteille Saksan "verboten"-tyyliin. Pyöräilijöitä ei kiinnosta pysyä pelkillä poluilla.
Ensimmäisen kerran näin Kiilopään parkkipaikan niin täynnä, että kaikki autot eivät olleet mahtuneet.

Sataminen näkyi vetisissä poluissa. Alkumatkalla näkyi lenkkeilijöitä koirien ja pyörien kanssa. Pyöräilijöiden suhteen saakin olla tarkkana. Ääntä ei kuulu, ja yhtäkkiä on vaan hypättävä polun viereen ja annettava tietä.


Sää tuntui edellistä päivää kylmemmältä johtuen viimasta. Latvakurussa oli mukavaa kallion reunalla kiikaroida lintuja, vielä mukavampaa olisi jos tunnistaisi niitä. Keksimme niille omia nimiä. Ruska ei meille parastaan näytä: puut ovat jo luovuttaneet lehtensä ja maaruska ei ole värikkäimmillään. Kaunista ja rauhallista silti. Me olimme valinneet rauhallisen reitin. Tunteena kuitenkin on, että erämaa siirtyy koko ajan kauemmas. Päiväretkeläisiä jo niin paljon, että suosituimmilla poluilla, laavuilla ja päivätuvissa on liikaa ihmisiä. Koko ajan rakennetaan lisää majoitusta ja myydään "erämaata" -kuinka kauan luonto tämän "matkailu edellä" -politiikan kestää. Tosin mikä minä sitä olen arvostelemaan: asun ruuhkaisessa etelässä, missä työpaikkoja ja mahdollisuuksia riittää.

Latvakurun "lukkotupa".
Paloturvallinen tulipaikka Latvakurussa.


Mikäköhän sieni? Ei kääpä, koska aivan pehmeä.
Latvakurussa ihailimme erikoisia kiviä. Joitakin sain pakata mieheni reppuun, järkäleitä pihamaalle hän ei suostunut kantamaan - ei niitä ehkä saisi ottaakaan.



Latvakurulta kävelimme Ahopään rinteitä kierrellen takaisin Kiilopäälle. Huikeat maisemat.
Loppupäivän vietimme rauhassa kantarelleja putsaten (taas keräsimme pussillisen), saunoimme, laitoimme ruokaa ja luimme kirjoja. Tämä nyt oli vain sellainen välipäivä. Huomenna huiputtamaan Pyhä-Nattasta Sompion luonnonpuistoon.

Lisäantenni mokkulaan - on tämä retkeily muuttunut. Ennen riitti puhelinkioskit sadan kilometrin säteellä.

Tiistai 18.8.2018

Lätäköissä jäätä vielä puolen päivän aikaan.

Yöllä oli ollut pakkasta. Aamulla kahdeksan aikaan oli vasta yksi plussaa. Meitä tämä vain ilahdutti; yöpakkanen kiihdyttää ruskaa ja sää on kirkas. Mikä ihana auringonpaiste - Pyhä-Nattanen odottaa.

Autolla n. 40 km Sompion luonnonpuiston parkkiin. Sieltä lähdimme vaikeampaa reittiä ylös. Kauniisti luonto oli meille polun vierustat värjännyt.



Alussa maasto oli suhkot helppokulkuista, tosin vastaan tuli luovuttajia  joille loppu matka huipulle olisi ollut liian vaikeaa. Polku muuttui aluksi "vain" rakaksi, lopuksi kiven järkäleiksi. Ne olivat pääosin kuivia, mutta  välillä seassa varjokiviä, jotka olivat liukkaita niiden märkyydestä johtuen. Maisemat olivat niin huikeat, että luovuttaminen ei tullut mieleen. Välillä oli tosin nelinkontin edettävä. Mieheni pitkillä jaloillaan vaan siirtyi kiviltä toisille.

Kivikkoiset polut ennen huippua olivat lievästi sanottuna haasteellisia, mutta selvisimme - nippanappa.
Tie huipulle on kivikkoinen ja siellä tuulee: tällä kertaa tämä ei ole kielikuva.


Maisemat Pyhä-Nattasella ovat huikeat, kiipeäminen on vaivan arvoista. Jaksamista helpottaa superruoka polun varrella: mustikat, puolukat, juolukat ja variksenmarjat.

Pyhä-Nattaset oli sodan aikaan saksalaistsn tähystysvuori, vieläkin huipulla näkyy rakennelmia.
Saksalaisten rakennelmien jäänteitä. Tuntuu niin kaukaiselta, että sota on ulottunut tänne Sodankylään asti.

Palovartijantupa, toimii autiotupana.

Graniitista muodostuneet rapautumisjäännökset, toorit. Nämä muodostelmat olivat aikanaan saamelaisten palvontapaikkoja.

Sukkulalampi.

Sompiojärvi.
Oikealla Lokan tekojärvi, vasemmalla Sompiojärvi. Lokka peittää alleen paljon historia, mm. monia kyliä ja varmasti paljon katkeruutta.

Lähdimme alas helpompaa reittiä ja matka sujui kuin ajatus. Helppoa kuin heinänteko. No nyt on kuljettu se haastavinkin reitti ylös eikä sitä tarvitse toiste tehdä. Loppumatka kuljettiin autolle ruskan kaunistamaa Sompiojärventietä.



Vierailimme Vuotson Porokylässä. Olimme ainoat asiakkaat, ostimme kannatusjäätelöt. Sieltä suuntasimme Tankavaaran kultakylään kahville. Onhan se uniikki paikka, kannatti vierailla. Asiakkaita oli paljon, kahvi hyvää, mutta korvapuusti vanha.
Lamppu on design by Tankavaara.

Viimeinkin pääsimme maistamaan Kiilopään uutuutta: maankuuluja pizzoja. Todella maukkaita.


Muumit ovat palanneet Kiilopään lasten ohjelmiin. Niiden elämäntyyli sopii tänne,
Angry Birdsit voivat jäädä Saariselälle.

Keskiviikko 19.9.2018




Pakkasyön jälkeen ilma oli viileä vielä kymmenen aikoihin, samoin sumuista hämärää. Jalkojakin painoi, mutta ei auta: retkelle on mentävä. Niinpä lähdimme ihmettelemään luontoa Ahopään rinteiltä kohti Eetunkurun jylhiä rinteitä. Todella karut maisemat. Pidimme ensimmäisen tauon tyynessä säässä kurun reunalla ja jälleen lintuja ihmetellen. "Haukkavarpusta" ei tällä kertaa näkynyt.


Kurun reunaa seuraillen suuntasimme alueen yhteen lempipaikkaani Pessinlammen rannalle. Pakkasyöt olivat värittäneet kurun reunoja. Ihailtavaa riitti, myös korville kaunista veden solinaa.



Pessinlampi oli yhtä satumainen kuin aina ennenkin, siihen liittyy mukavia muistoja menneiltä vuosilta.
Sadunomainen Pessilampi.

Espoolainen omena maistui Lapin kirpeässä säässä. Taustalla Pessilampi.
Pessilammelta lähdimme Luulammelle, emme menneet "vakautettua polkua" , lue valtatietä, pitkin Luulammelle vaan kiertelimme metsäisillä poluilla. Valtaväylällä vilahteli polkupyöriä ohi kuin Amsterdamissa ikään. Ei niitä jaksa väistellä.

Luulammen hiekkarannat ovat aidattuja Museoviraston ansiosta; niissä on sijainnut kivikautista asutusta.


Seuraavana vuonna varmaan jo pyörätelinekin Luulammen kahvilan edessä.
Luulammen munkin ja nisupullan jälkeen lähdimme nousemaan Kiilopään rinnettä ylös. Matkalla poimimme päivän kantarellit, kuvasimme ruskaa, kiviä ja istuimme vain rauhassa. Ihanaa kiireetöntä möhimistä.
Pakkasyön selviytyjä. Mikä suojaväri!


Matkan pituus n. 16 km pari tunturille nousua ja kivillä keikkumista. Ehkä se munkki tuli kulutettua.


Torstai 20.9.2018

Kaatosade piiskasi kattoja ja ikkunoita - ei kiirettä ulos. Mukavaa juoda kahvia sängyssä ja katsoa aamu-TV:tä. Tosin Soinin lausuntojen ja vierailujen käsittely eduskunnassa tuntuu täysin turhalta. Eikö niillä olisi tärkeämpiä aiheita käsitellä. Kun laskee 200 kansanedustajan palkat ja tunnit, mikä tuohon keskusteluun käytetään on summa varmaan melkoinen. Siinä kansanedustajien, myös pinnalla olevat, taksikulut yms ovat vain "kaffepengar".

Tänään siis retkeilyn välipäivä, Saariselkäpäivä ja vieläpä hääpäivä. Saariselkä oli sankan sumun peitossa. Aluksi menimme Partioaittaan. Tutut, osaavat ja avuliaat myyjät paikalla. Ostimme minulle Fjällrävenin keb-takin ja housut ja miehelleni keb-housut, takki jo oli. Sieltä lähdimme kiertämään tihkusateessa Saariselän, kävimme Kuukkelissa ja suuntasimme Kaunispäälle perinteiselle munkkikahville.



Kahvien jälkeen ihmettelimme suurta rakennusurakkaa: Kaunispäänetelärinne rakennetaan aivan täyteen. Mitä ihmettä! Rakennusmaa kuin Pasila ikään? Uteliaisuus voitti ja kävimme ökyhotelli Star Arcticin vastaanotossa. Upea paikka.

Taidetta hotellin vastaanotossa.


Illalla Kiilopään päivällinen... ja kyllä rahkaa oli jälkiruuaksi. Ilta sujui lueskellessa.

Perjantai 21.9.2018

Todella tuulinen päivä. Pidimme kuitenkin kiinni aikaisemmasta suunnitelmasta ja lähdimme kapuamaan kohti Kiilopään huippua kiertäen Kiirunapolun vierestä. Matka oli raskasta, koska oli tosi kova vastatuuli. Kuvia ottaessa piti todellakin pitää puhelimesta kiinni, ettei se lentele pitkin tunturia.

Kiirunapolun pitkospuut ovat päivityksen tarpeessa.

Ympäristökatastrofi: onneksi joku on tehnyt kivistä esteet, ettei öljy valu puroon. No jaa....
Kiilopään rinteillä mjnä valitsin nousun pitkin rakkaa. Tuuli heitteli minua, kun keikuin kivillä. Melkeinpä jouduin laittamaan kiviä taskuun. Oli haasteellista löytää keskeltä tuulista tunturia suojainen paikka syödä eväitä. Mutta aina sellainenkin järjestyy. Ja täytyy sanoa, että Lapin Herkun hapan ohut ruisleipä maistuu.



Huipulla oli uutuutena penkki maisemien ihailua varten ja suuntana UKK puiston erämaapuoli. Varmaan Sokostikin näkyy.

Ulkona perillä.
Punainen Hilleberg keskellä tunturin tulista rinnettä.

Huipulla väkeä riitti, selfietä otettiin - jopa koirakin otti selfien - korvat vaan lepattivat.


Uusia portaita, nekin Partioaitan sponssaamat, pitkin oli hienoa laskeutua. Kaidekin oli tukeva, hyviä maisemanihailu/lepäilypaikkoja tasaisin välein.

Juhlistimme viimeistä lomapäivää päärakennuksessa kaakaolla ja munkilla. Menipä viikko nopeasti. Noin  kolmekymppinen pariskunta, joka oli ensi kertaa Kiilopäällä, kertoi olevansa paikkaan pettynyt. Oli odottanut pääsevänsä päiväretkillä erämaan rauhaan. Kertoi, että ihan suu kuivaa, kun koko ajan täytyy hokea "hei" - porukkaa kuin Nuuksiossa ikään. Eivät uskoneet minua, kun sanoin, että Saariselällä vielä vilkkaampaa. Sanoivat menevänsä sinne seuraavana päivänä. Itsekin aloin tämän viikon aikana haaveilla erämaamökistä.


Iltaohjelmana oli valokuvaaja Pertti Turusen valokuvia alueelta. Upeita kuvia ja hyviä tarinoita niiden taustalta. Tunti sujui mukavasti.

Lauantai 22.9.2018

Kello oli soimassa kuudelta. Pääsimme lähtemään 6.42, lämpöä 8 astetta ja sadetta. Radiossa varoiteltiin lähestyvästö Mauri-myrskystä ja muisteltiin v. 1982 raivonnutta "The" Mauri-myrskyä. Se oli tehnyt tuhojaan etenkin Lapissa.

Aamiaisen nautimme Hotelli Sodankylässä hintaan 12,50/henkilö. Sopiva kattaus mukavassa ja tunnelmallisessa retroympäristössä. Tänä aamuna hiljaista; Sodankylän elokuvajuhlien aikaan täpötäynnä.



Myrskyn puuskat alkoivat heitellä autoa Suomussalmen tienoilla. Ruskan värit kaunistivat reitin, tuli tunne kuin matkaisimme syksyn oranssissa julisteessa. 



Kotona olimme 21.30. Tulimme neljän pysähdyksen taktiikalla. Heinolan kohdilla oli jo pimeää, melkein täysikuu valaisi reittiä. Takana hieno loma.

3 kommenttia:

  1. Upeita ruskakuvia ja Nattaset on hienot! t. Pirjo

    VastaaPoista
  2. Värien ilotulitusta !!

    VastaaPoista
  3. Ihania kuvia, ja kerrankin ilmat suosivat teitä. Kylläpä viikko meni nopeasti. t. Ulla

    VastaaPoista